Itse en tätä myöntäisi, mutta ystäväni, kihlattuni, perheen jäseneni ja muut sivusta seuranneet ovat vuosi vuoden jälkeen kertoneet että yrittäminen on jumalattoman kovaa työtä - varsinkin jos tavoitteena on nopeasti kasvattaa alansa johtava yritys. Tottahan se on: kilpailu on kovaa ja viime kädessa yrittajänä olet se valittu tiimin jäsen, jonka käsiin likapyykki kärrätaan kun shit happens. Ja shit happens – myos iltaisin, viikonloppuisin ja lomilla.

Ja tätä kovaa työtä riittaa vuosiksi, vaikka uutisten otsikoihin päätyvat tuhkimotarinat, kuten YouTuben miljardiexit alle kahdessa vuodessa. Todellisuudessa yrittäjän tulisi varautua lahes 10 vuoden uurastukseen parhaassakin tuhkimotarinassa. Oikean liikevaihtoa ja –voittoa tuottavan yrityksen kasvattaminen ei ole viikonloppuharrastus.

Itse valitsin yrittajan tien, koska en tiedä mitään parempaakaan. Jokainen päivä on haastava seikkailu. Olen joskus verrannut yrittämisen ja korporaatiouran eroa tyoskentelyyn terveyskeskuslääkärinä vs. kenttaääkärinä sisallissotaisessa Afrikassa. Jälkimmäisesta on vaikea siirtya takaisin edella mainittuun. Ajoittain testaan tämän terveyskeskuksen houkuttelevuutta kysymällä itseltani “Tekisinko mitä teen tänään jos eläkkeelle jääminen ei olisi koskaan mahdollista?”. Ja niin kauan kuin vastaus on kyllä, tiedän että on syytä pysytellä aidan tällä puolella.

Kokemukseni mukaan useimmat yrittäjät ovat samalla tavalla intohimoisia omasta yrityksestään. Tämä sisäinen motivaatio – eivätka esimerkiksi euron kuvat silmissä – onkin yksi tärkeimmistä syista, miksi tuo yrittäjän mieletön työmäärä ei edes tunnu työltä. Mutta tässä yhtälössa piileekin mielestani suuri vaara.

Nelja vuotta nykyisen yritykseni perustamisen jälkeen huomasin, etta aloin ajoittain unohtamaan englanninkielisia sanoja ja nimiä kokouksissa kesken työpäivan. Sen jalkeen, kun unohdin banaanin ja lautasen sekä muutaman työntekijäni nimen, tajusin että jotain on vialla. Diagnoosiin ei tarvittu lääkäriä: neljän tunnin yöunilla ja kahvilla ei voikaan elää loputtoman pitkaan edes Piilaaksossa. Asetin tavoitteekseni nukkua keskimaarin 7 tuntia ja seurata unimääriä muutaman vuoden. Lopputuloksena oli muistin palautuminen entiselle, välttävalle tasolleen.

Työtähyljeksivalle taivaanrannanmaalarille tämä tietysi kuulostaa hullun hommalta, mutta kuten niin monen muunkin addiktion kanssa tuppaa käymään: liika on aina liikaa.

Omasta tapauksesta viisastuneena olenkin yrittanyt kannustaa työntekijöitani sekä uusia yrittäjiä jatkamaan tai aloittamaan harrastuksia sekä keskittymään työajankayton optimointiin eikä sen loputtomaan lisäämiseen. 12 tunnin työpäivan voi käyttää tuplatehokkaasti, mutta tuota tuntimäärää ei tuplaa kovinkaan yrittäjä kahta päivää pidemmäksi ajaksi.

Itse teen vuosittain aikainventaarion, jossa n. 2-3 viikon ajan seuraan ajankäyttöäni 15 minuutin tarkkuudella. Tulosten perusteella eliminoin ne tehtävät, jotka vain syovat aikaa, mutta eivät tuo merkittavää lisa-arvoa yritykselle. Inboxiin ja mita-me-taas-päätettiinkään-kokouksiin on helppo upottaa 2/3 ajasta.

Koko yirtyksen tasolla seuraamme työntekijoiden mielialaa ja onnellisuusindeksiä, jotta suurempiin ongelmiin voidaan puuttua ajoissa.

Tämä vauhdinjako ja elämän tasapainottelu seka yrittäjän itsensä että koko tiimin osalta kannattaa aloittaa ennen ensimmäistä muistinmenetysta.

Pida siis mielessa: yrittäjän maratonia ei 42 kilometrin loppukirillä voiteta!